Rampakylä ja sen hiihtokilpailut

Rampakylä oli 1950-luvulla käytetty lämmin ja leikkimielinen nimitys Tapaninvainion luoteisosan korttelista, jonka rintamamiestaloissa asui useita sotainvalideja.

Rampakylään luettiin varsinaisesti alue, joka muodostui Santerlantien pohjoispuolella sijaitsevista tonteista Immolantien ja Ollilantien varrella. Seuraavassa pari muistelua Rampakylästä ja lyhyt katsaus sen syntyyn ja rintamamiestaloihin.

Rampakylän hiihtokilpailut (Paavo Feirikki)
Hiihtämällä Seutulan lentoasemalle koneita katsomaan (Paavo Feirikki)
Rampakylän sotainvalidit ja rintamamiestalot (Hannu Salovaara)
Jalattomana invamopolla – Matti Hännisen tarina (Hannu Salovaara)

Rampakylän hiihtokilpailut

Rampakylässä asui 1950-luvulla arvioni mukaan jopa 40–50 sotainvalidia. Lähes jokaisessa perheessä oli useampi lapsi, joten kylässä oli tuolloin 150–200 lasta. Kaiken kaikkiaan asukkaita oli 250-300.

Sulo Varis (Immolantie 55) järjesti 1950-luvun loppupuolella hiihtokilpailuja sotainvalidien lapsille. Kun minä asuin Santerlantien väärällä puolella (eteläpuolella) Immolantie 28:ssa, minua ei aluksi hyväksytty mukaan. Sitten kuitenkin todettiin, että myös minun isäni oli sotainvalidi, ja sain osallistua kilpailuun.

Kilpaladun lähtö ja maali olivat Varisten pihassa. Latu mutkitteli Keravanjoen ja Vantaanjoen rantatöyräillä. Kääntöpaikka oli uimarannan kohdalla (silloinen Malmin, nykyään Tapaninvainion uimaranta). Maalissa sai mehua ja pullaa.

Sukset olivat puusälesuksia, ja merkiltään ne olivat yleensä Järvinen tai Lampinen. Vaikka sälesukset olivat paljon kestävämmät kuin yhdestä puusta tehdyt, nekin menivät välillä poikki. Suksia sitten paikattiin naulaamalla kurkkupurkeista leikattuja pellinpalasia tupeksi suksen ympärille, mutta jarruhan siitä samalla tuli. Siteinä olivat ns. rotanloukut tai y-siteet.

Rampakylän hiihtokilpailuissa oli kymmeniä osallistujia. Miten menestyin kilpailuissa, siitä ei enää ole muistikuvaa, mutta odotettu ja hauska tapahtuma se oli.

Paavo Feirikki

Hiihtämällä Seutulan lentoasemalle koneita katsomaan

Kaverini Pekka Pitkäsen kanssa päätimme kerran lähteä hiihtäen Seutulaan katsomaan lentokoneita, ehkä se oli vuonna 1959. Tulimme kertoneeksi kotijoukoille aikeestamme. Hiihtelimme Tammiston metsän itäpuolelta ja Backaksen metsien läpi kohti lentokenttää. Joissakin kohti oli latujakin, mutta paljon mentiin umpihankeenkin.

Tuusulan moottoritietä, saati Kehä III:sta ei silloin vielä ollut; ne rakennettiin vasta 1960-luvulla. Hiihtomaastomme oli peltoa ja metsää ja matkaa kentälle noin kahdeksan kilometriä.

Aikamme koneita (Convair Metropolitan, DC-3) ja matkustajia sukset jalassa katseltuamme lähdimme hiihtelemään takaisin. Sillä välin kotijoukot olivat kuitenkin jo huolestuneet, kun meitä ei alkanut kuulua. Niinpä he soittivat lentoasemalle, josta ystävällisesti kerrottiin, että kyllä täällä oli kaksi sellaista poikaa, mutta ovat jo aikaa sitten lähteneet. Ja pian sitten olimmekin kotona.

Paavo Feirikki

rampakylä1Kirjoittaja hiihtämään lähdössä kotinurkiltaan Immolantien ja Santerlantien risteyksessä. Takana Immolantie 29 ja muita Immolantien rintamamiestaloja.  Kuva vuodelta 1960. (Paavo Feirikin kotiarkisto)

Rampakylän sotainvalidit ja rintamamiestalot

Sodissa 1939-1945 invalidisoituneita oli massamme lähes 100 000, eli enemmän kuin kaatuneita (joita oli noin 90 000). Puolet sotainvalideista oli alle 25-vuotiaita. Monet olivat jo perheellisiä tai pian perheen perustavia.

Vuoden 2019 alussa sotainvalideja oli enää alle 1500, Helsinki-Vantaan alueella noin 130. Sotaveteraaneja oli vuoden 2019 alussa yhteensä vielä noin 10 000.

Sota-ajan pommitukset eivät sinänsä paljonkaan tuhonneet asuntoja. Mutta sodan vuoksi rakentaminen oli lamaantunut, ja Karjalan siirtolaiset ja muu muuttoliike Helsinkiin lisäsivät asuntopulaa. Niinpä Helsingissä oli sodan jälkeen (1945) ainakin 9000 asunnon vaje. Uusien asuntojen rakentamista vauhditti kaksi hallinnollista ratkaisua. Ensinnäkin valtion maanhankintalaki (MHL 396/45) mahdollisti edullisen valtionlainan saannin rakentajille – tietyin edellytyksin – ja toiseksi, suuri osa Helsingin maalaiskuntaa siirtyi vuoden 1946 alusta lukien osaksi Helsingin kaupunkia, ja tonttimaata oli siten käytettävissä. Helsingin kaupunki oli hankkinut jo aiemmin omistukseensa suuria maa-alueita Helsingin maalaiskunnan puolelta. Näinhän mm.  Tapaninkylän kartanon maat olivat eri vaiheiden kautta, etenkin Ab Parkstad-Wanda-Puistokylä Oy -yhtiön kautta päätyneet Helsingin kaupungin omistukseen (1934).

Sota-aikana oli jo varhain syntynyt epävirallinen ’lupaus’ siitä, että rauhan tultua siirtoväelle ja sotainvalideille luovutetaan maata.

Valtion maanhankintalaki oli tarkoitettu siirtoväen asuttamiseen, mutta sitä sovellettiin myös sodasta muuten kärsineiden kuten sotainvalidien ja -orpojen ja perheellisten rintamamiesten asumisen edellytysten parantamiseen. Toimintaa johti maatalousministeriön asutusasiain osasto, ylijohtajanaan Veikko Vennamo, joka sittemmin 1960- ja 1970-luvuilla oli tunnettu ja värikäs poliitikko.

Helsingissä tontit hankittiin kaupungilta ja yksityisiltä maanomistajilta pakkolunastuksin ja vapaaehtoisin kaupoin. Tonttien koko oli yleisesti noin 2000 m2  tai vähän alle, jotta tilaa oli talon lisäksi kaivolle ja likakaivolle perunamaan ja marjapensaiden lisäksi, naapurit huomioon ottaen. Kunnallistekniikkaa kuten vesijohtoa ja viemäreitä ei ollut. Tonteille johtavat tietkin olivat aluksi pikemmin peltoteitä tai polkuja, ja teitä paranneltiin ja hoidettiin asukkaiden perustamien tiehoitokuntien toimesta.

Tontin saamiseen oikeutettuja oli Helsingissä 6700 ja hakijoita yli 6200, joista suurin osa perheellisiä rintamamiehiä ja sotainvalideja. Tontin sijainnista voi esittää vain toivomuksen. Osa halusi tontin sijaan kerrostalo-osakkeen, mikä myös tuli mahdolliseksi. Valtio myönsi hankintaan pitkäaikaisen lainan, jonka määrän ehtoihin vaikutti mm. lasten määrä ja invaliditeetin aste. Tontin sai haltuunsa heti ns. hallintasopimuksella. Läheskään kaikki tontin haltuunsa saaneet eivät lopulta kuitenkaan rakentaneet esimerkiksi rahapulan vuoksi.

Helsingin rintamamiestalojen rakentamisesta kirjan kirjoittanut Olavi Haimi kertoo, että Tapaninvainion Jokihaaran alueella valtio lunasti kaupungilta 54 tonttia vuonna 1947. Näistä 23 osoitettiin sotainvalideille. Heistä 17 lopulta rakensi. Vuonna 1955 näistä tonteista 29:llä asuttiin ja asukkaita oli 228 eli noin kahdeksan asukasta kullakin. Monilla oli myös vuokralaisia. Haimi käyttää alueesta nimeä Immolantien alue, mutta ei mainitse Rampakylä-nimeä, joka nimi lieneekin ollut vain paikallisten käytössä. Sen sijaan Vesalassa (Bredbacka) oli alue, jota sanottiin yleisesti Invalidikyläksi (Haimi, s. 57).

Samaan aikaan Immolantien alueen ohella myös lähistöllä luovutettiin tontteja rintamamiehille. Näin tapahtui mm. Tuohikoivuntiellä. Ja vielä vuonna 1955 muodostettiin pakkolunastamalla kymmeniä tontteja Tapaninvainiolle Vantaanjoen rannalle ja idemmäksi Kottaraistielle. Osa näistäkin hallintasopimuksen saaneista oli sotainvalideja.

Ensimmäinen asemakaava Jokihaaran alueelle laadittiin vuonna 1953. Kullekin tontille sai sen mukaan rakentaa yksikerroksisen, enintään viisi metriä korkean asuinrakennuksen. Ullakolle sai rakentaa huoneita. Rintamamiestaloille oli mallipiirustuksia, joille oli helppo ja nopea saada rakennuslupa. Kyse oli yleensä ns. läpijuostavasta mallista, jossa piippu oli keskellä, ja yläkertaan saattoi rakentaa (usein myöhemmin) kaksi huonetta. Kellarikerroksessa oli usein sauna ja pesuhuone. Uudempi asemakaava laadittiin 1982 (e=0,2).

Taloudellisesti ja sosiaalisesti rintamamiestonteilla ja niiden rakentamisella oli yhteiskunnassa suuri myönteinen merkitys. Rakentaminen oli usein yhteistyötä; talkoita pidettiin paljon. Puutarhojen ja puuston kasvettua kaupunki sai rintamamiestaloista puutarhamaisia kortteleita ja suosittuja kaupunginosia, joiden talorivistöjä pensasaitoineen on myöhemmin pyritty suojelemaan. Näin tavallaan on osittain toteutunut viime vuosisadan alun puutarhakaupungin ajatus. Vielä parempi tilanne olisi ollut, jos valtiolla aikanaan olisi ollut enemmän rahaa rintamamiesten tonttien hankintaan ja rakentamisen lainoittamiseen. Tällaiseen tarkoitukseen olisi kovasti tarvittu Marshall-apua, jota monet muut maat Yhdysvalloista saivat, mutta jota Suomi ei ulkopoliittisista syistä ottanut vastaan.

Hannu Salovaara

rampalylä2.pngTontin kunnostusta Immolantien ja Santerlantien kulmassa 1950-luvun puolivälin tienoilla. Kuvassa Paavo Feirikki isänsä kanssa. Heidän takanaan näkyy Immolantie. Santerlantien paikalla oli toistaiseksi vain savinen polku. Vasemmalla taustalla oleva rintamamiestalo on Immolantie 29 ja kuvassa näkyy myös sauna sekä Immolantie 31:n ja 33:n piharakennuksia.  Vasemmalla oleva lautaläjä on tuotu puretusta talosta lähinnä polttopuiksi. (Paavo Feirikin kotiarkisto)

rampakylä3.pngOllilantien rintamamiestaloja helmikuussa 2019. Kuva: Hannu Salovaara

Jalattomana invamopolla – Matti Hännisen tarina

Monetkin Tapaninvainiossa pitempään asuneet muistavat Santerlantien alkupäässä vielä 1990- luvulla asuneen sotainvalidin, joka jalattomana liikkui kolmipyöräisellä invamopollaan. Matti Hänninen (1917-1997) oli palelluttanut jalkansa alkujaan jo talvisodassa Summan taisteluissa Leipäsuon taisteluhaudoissa. Jatkosodassa Hänninen toimi kaukopartioissa, mutta joutui vuonna 1943 sotasairaalaan jalkojen paleltumien vuoksi. Kuolion vuoksi jouduttiin ensin amputoimaan vähitellen toista jalkaa ja lopulta vuonna 1947 Invalidisäätiön sairaalassa toinenkin jalka amputoitiin polven yläpuolelta.

Sotainvalidien Veljesliiton lääkärinä toimineen Erkki Lehtovirran mukaan eriasteiset paleltumavammat olivat erittäin yleisiä varsinkin talvisotaan osallistuneilla kovan pakkasen, kastumisen, puutteellisten varusteiden ja uupumisen vuoksi. Harvoin seuraukset kuitenkin olivat niin vakavat kuin Matti Hännisen tapauksessa.

Hännisellä oli onni myötä siinä, että sotasairaalassa hän tapasi vaimonsa Ainin.  Pari avioitui ja sai pojan. Perhe asettui ensin Malmille Karviaistielle. Sitten pääkaupunkiseudun Lions-klubit lahjoittivat Hännisille talon, joka vuonna 1964 valmistui Santerlantielle kaupungilta vuokratulle tontille. Talo sinänsä ei ollut mitenkään erityisesti invalidille suunniteltu.  Käsiensä varassa Hänninen liikkui kotonaan ketterästi.

Vaimonsa kuoleman jälkeen (1982) Matti Hänninen hoiti kotinsa itse. Kaupassa käynti sujui hyvin Erkkola-invamopolla, joka oli ensimmäisiä sotainvalideille valtion toimesta hankittuja, ja paljon parempi kuin aiempi käsin veivattava. Hänninen ajoi Malmille tutun kaupan eteen, ja myyjä haki Hännisen kassin, jossa oli kauppalista ja rahaa. Myyjä sitten toimitti kauppa-asiat. Kauppareissulla viivähti usein pari tuntia, koska aina löytyi tuttuja ja maailman asioita pohdittiin porukalla. Yksin asuvalle Hänniselle nämä olivat tärkeitä henkireikiä.

Aikalaiset muistavat Hännisen vilkkaana ja myönteisenä ihmisenä. Mopollaan hän kävi pitkälläkin mm. urheilukilpailuja seuraamassa.

Vuonna 1994 presidentti Martti Ahtisaari kutsui Matti Hännisen itsenäisyyspäivän juhliin. Miniä vei appensa tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä. Kalle Päätalon kanssa juttua riitti pitkään; he kun olivat lähtöisin samoilta seuduilta. Kuviin tallentui myös kohtaaminen Mika Häkkisen sekä Teemu Selänteen kanssa.  Hänninen arvosti kutsua ja nautti juhlista suuresti.

Teksti: Hannu Salovaara. Tietoja varten on haastateltu Matti Hännisen miniää Kirsti Hännistä ja Anja Huhtaniemeä Sotainvalidien Veljesliiton Helsingin piiristä sekä lääkäri Erkki Lehtovirtaa.

Kuvat: 1) Simo Rista 1970, Helsingin kaupunginmuseo, 2) Sotainvalidien Veljesliitto, 3) Kirsti Hännisen kotiarkisto, 4) Jukka Hännisen kotiarkisto

invamopo1
Kuva 1: Invamopolla ajava mies omakotitalon pihalla, Santerlantie, syksy 1970, Helsingin kaupunginmuseo, Simo Rista 1970, 091531

invamopo2Kuva 2: Sotainvalidi 4/1996, Sotainvalidien Veljesliitto

invamopo3
Kuva 3: Kirsti Hännisen kotiarkisto

invamopo4
Kuva 4: Matti Hänninen Linnan juhlissa 6.12. 1994 keskustelemassa Mika Häkkisen, Teemu Selänteen ja Sirpa Vuorisen kanssa. IL 7.12.1994. Jukka Hännisen kotiarkisto.

Aiheesta enemmän:
Olavi Haimi: Rintamamiehet rakentajina Helsingissä. Vuoden 1945 maanhankintalain toteutuminen Helsingin kaupungissa. Painojussit, Kerava. 2010. 209 s.

Tekstit: Paavo Feirikki, Hannu Salovaara 31.5.2017/10.2.2019

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s